Mul on ollu vaikeit aikoi, mut aina oon selvinny,

tiedän jo sen, et kyl mä jatkossaki selviydyn.

Menetin kaiken ja se paino maahan,

paikkaan arpii mut pelkään et saan uuden haavan.

Kaikki oli syytäni, mä pyytäisin anteeks.

mut pelkään, et sä pyyntöni hylkäisit.

Kukat kuihtuu, terälehdet putoaa.

Liakki sammuu, savu ilmaan nousee vaan.

Tätähän sä halusit, tuhota mut kokonaan.

Mut kai sä hani tajuut, et must ei oo tehty luovuttajaa.

 

Tää runo sai alkunsa, ku luin vanhoja tekstejä päiväkirjasta,

ja niistä oon huomannu et kuinka monesti mut on painettu alas,

mut huomaa myös et oon aina noussut ylös.